Sinikka Pokka: Mistä lähiruokaa lappilaisille?
Blogi – 14. heinäkuuta 2009
Me 185 000 Lapin asukasta tarvitsemme vuosittain noin
14,5 miljoonaa kiloa viljaa
10,8 miljoonaa kiloa perunoita
5,7 miljoonaa kiloa sokeria
12,1 miljoonaa kiloa vihanneksia
2,1 miljoonaa kiloa marjoja
13,6 miljoonaa kiloa lihaa
1,7 miljoonaa kiloa kananmunia
2,7 miljoonaa kiloa kalaa
74,0 miljoonaa kiloa maitoa maitotuotteisiimme
2,8 miljoonaa kiloa ravintorasvoja
21,1 miljoonaa litraa mehuja ja muita virvoitusjuomia
15,5 miljoonaa litraa olutta
Mikäli lähiruuaksi lasketaan Suomessa tuotettu ruoka, olemme omavaraisia ainakin maidon, lihan, leipäviljan ja kananmunien suhteen. Pitkässä maassamme ruuan keräily sitä tuottavilta tiloilta yhä harvemmassa sijaitseviin tuotantolaitoksiin ja sieltä kuluttajien ulottuville jokaiseen maan kolkkaan aiheuttaa ison lisän ruuan hintaan. Toisaalta se myös työllistää ja antaa ruualle kyytiä. Jos taas lähiruuaksi laskemme vain sen, mitä tuotamme omassa läänissämme, vähenevät huomattavasti ne tuotteet, joiden suhteen olemme omavaraisia. Lähes omavaraisia olemme läänin tasolla maidon, naudan- ja lampaanlihan suhteen, poronlihaa tuotamme kolminkertaisesti sen, mitä syömme. Kuten ”ruokalistastamme” näkyy, tarvitsemme me lappilaiset paljon paljon muutakin, kuin maitoa ja lihaa.
Tekstin alun ruokatarvikelistasta pystyisimme ilmasto- ym. olosuhteidemme puolesta tuottamaan täällä omat perunamme, ison joukon avomaalla viihtyvistä vihanneksista ja tavallisimmat juurekset, puutarhamarjoista mansikan ja herukat, kaikki vuosittain tarvitsemamme 1 700 tonnia kananmunia sekä jonkinlaisen määrän leipäviljaa, jos sellaiseksi kelpuutetaan ohra. Ellemme taas saisi lainkaan ruokatarvikkeita läänimme ulkopuolelta, joutuisimme tätä nykyä ryhtymään ruuan valmistukseen ilman ruis-, vehnä- ja kaurajauhoja, suurimoita ja leseitä, ilman sokeria, omenoita, rypsiöljyä sekä kasvihuonevihanneksia, broilerin rintaa ja kananmunia, joita kaikkia saamme nyt Suomen rajojen sisäpuolelta.
Leikitellessämme ajatuksella, että me lappilaiset tuottaisimme itse kaiken, mihin luonto täällä suo mahdollisuuden, joutuisimme todellakin töihin. Perunaa joutuisimme tuottamaan nykyisen 2,7 miljoonan kilon sijasta nelinkertaisen määrän. Se tietäisi 270 hehtaaria lisää perunapeltoalaa nykyisen lisäksi. Kun yksi perunantuottajaperhe kohtuullisesti toimeen tullakseen tarvitsee peruna-alaa muutaman kymmenen hehtaaria, olisi tuossa työtä useammalle. Suunnilleen sama on tilanne, mikäli päättäisimme ryhtyä viljelemään myös juureksemme itse: porkkanan, punajuuren, lantun ja nauriin. Puutarhamarjoja tuotamme markkinoille tällä hetkellä hyvin vähän, vain muutamalla tilalla. Jos jokainen lappilainen söisi kotimaakunnan marjaa desin, pari päivässä joutuisimme viljelemään useamman hehtaarin alalla marjojakin. Pinta-ala vielä kertautuisi, jos innostuisimme myös mehustamaan marjamme ja kuluttajina myös joisimme lappilaista marjamehua ulkomaisen hedelmämehun sijasta. Marjojen tuotantoon ja jalostamiseen olisi houkuteltava siihenkin kymmeniä lappilaisia.
Entäs sitten se runsaan puolentoista miljoonan kilon, noin 30 miljoonan kananmunan tuottaminen. Kun kana munii munan päivässä ja noin 300 vuodessa, tarvittaisiin tuohon työhön 100 000 kanaa ja niistä huolehtimaan kymmenkunta kanalayrittäjää. Kanan ravinto tosin koostuu paljolti sellaisista elementeistä, joita emme lappilaisvoimin kykene tuottamaan (mm. viljoja), joten joutuisimme pohtimaan kumpaa kannattaa kuljettaa Etelä-Suomesta kanan rehuja vaiko kanan munia. Koskapa kanan rehu on joka tapauksessa lappilaisittain tuontitavaraa, voisimme kanaloiden sijainnin valita laajasta Lapista aivan vapaasti, kunhan kanalan ovelle vie tie.
Uutterana saisimme olla myös, mikäli päätyisimme kasvattamaan kaikki lappilaisten syömät siat ja broilerit itse. Sikoja pitäisi lahdata toistasataatuhatta vuosittain ja broilereitakin pari-kolme miljoonaa, jotta pysyisimme sian- ja siipikarjan lihassa. Tähänkin työhön tarvittaisiin useampi kymmenen yrittäjää. Nämäkin yrittäjät voisivat vapaasti valita tuotantolaitoksensa paikan, koska sian rehua koskevat suunnilleen samat vaatimukset kuin siipikarjankin rehua. Oheistoimintojakin tällainen yritystoiminta kylille väistämättä toisi, koskapa jonkun on katkaistava kanoilta kaula ja ammuttava siat, jonkun olisi kerättävä höyhenet ja suolet talteen, kompostoitava tai muulla tavoin käsiteltävä ne.
Läänissämme vierailevat matkailijatkin tarvitsevat vatsan täytettä. Ylöskirjattujen yöpymisvuorokausien mukaan meillä asuu keskimäärin 14 000 matkailijaa joka päivä ympäri vuoden. Mielelläänhän vieraille tarjoaisi parasta: täkäläisiä mätilättyjä, elsuupavelliä ja pitkää piimää, mutta mistä tarveaineet näihin. Hommaa olisi suoraan sanottuna niin hirveästi, että riittäisikö lappilaisia työttömiä joka paikkaan. Huikeaa olisi ajatella myös sitä mahdollisuutta, että jonkinlainen osa tuosta kaikesta viljely- ja tuotantotyöstä tehtäisiin luonnonmukaisen tuotannon periaatteita noudattaen, jolloin ihmistyön osuus käytettävien tuotantopanosten suhteissa lisääntyisi. Pahimmat työttömyys- ja muuttotappiokunnat saattaisivat olla ruuantuotantoon aivan omiaan. Tuollainen ajatus tulee mieleen väistämättä, kun vaeltaa Rovaniemeltä vesistön varsia seuraten vaikkapa Kemijärvelle, sieltä Pelkosenniemelle ja edelleen esimerkiksi Savukoskelle.
Sinikka Pokka